Kirjailijaelämää

Kutkutteleva saatekirje eli kuinka matkani kohti kustannussopimusta alkoi

Kirjeeni julkaistuksi kirjailijaksi alkoi todenteolla siinä vaiheessa kun lähetin käsikirjoitusversion ensimmäisen kerran kustantamoon saatekirjeen kera. Ensimmäinen saatekirjeeni sisälsi samoja elementtejä kuin nyt alla oleva, mutta se ei missään nimessä ollut hioutunut huippuunsa. Kun yhteistyö ensimmäisen kustantamon kanssa kariutui, lähestyin saatekirjettä lopulta samoin kuin työhakemusta, joita olen rekrytoijan urallani lukenut niin paljon, etten edes välitä tietää. Suurin osa työhakemuksista on edelleen hyvin geneerisiä - niissä toistuvat tyhjät adjektiivit vailla konkreettisia esimerkkejä (kaikki ovat äärimmäisen yhteistyökykyisiä mutta kykeneviä itsenäiseen työhön) ja harva muistaa kertoa, miksi on kiinnostunut hakemaan juuri kyseiseen yritykseen töihin. Halusin vastata seuraaviin kysymyksiin:

1) Kuka olen?
2) Mitä luulen, että olen kirjoittanut?
3) Kenelle olen kirjoittanut?
4) Miksi juuri tämä kustantamo? (ei haitanne mainita jotain talon kirjailijoita joita ihailee tai joiden tuotantoon itseään haluaa vertailla - mä heruttelin meilissäni Vera Valan Italia-dekkareita)

Lähestyin lopulta sähköpostilla ja saatekirjeelläni Salla Pullia, jonka olin ohimennen tavannut Turun yliopiston pitkien käsikirjoitusten kurssilla. Pienen harkinnan jälkeen uskalsin livauttaa saatekirjeeseen myös omaa huumoriani, jota olen omissa työhakemuksissani aina vältellyt. En kuitenkaan uskaltanut lähteä ihan revittelemään, asia oli itselleni sen verran vakava. Alla kokonaisuudessaan tämä elämäni tärkein saatekirje, joka lopulta avasi urani kirjailijana (pitkä tarina koko polusta löytyy TÄÄLTÄ).

Tärähtänyt kuva tärähtäneestä kirjailijasta, joka vielä teen voimin jaksaa onnellisena lukea taittoversiovaiheeseen edennyttä esikoiskässäriä.

Tärähtänyt kuva tärähtäneestä kirjailijasta, joka vielä teen voimin jaksaa onnellisena lukea taittoversiovaiheeseen edennyttä esikoiskässäriä.

Saatekirje romaanikäsikirjoitukseen Venäläiset tilikirjani

Olen kolmikymppinen kruununhakalainen esikoispöytälaatikkokirjailija. Elämäni herkullisimmat ajat olen viettänyt Pietarissa opiskellen, työskennellen ja viime vuonna lähes 4 kk ajan Svenska Kulturfondenin stipendillä romaania työstäen. Lähestyn Gummerusta käsikirjoituksella nimeltään Venäläiset tilikirjani. Romaanissa päähenkilö Reija Wren lähetetään sisäiseksi tarkastajaksi työnantajansa tytäryhtiöön Pietariin. Pietarissa Reija kohtaa ekspatriaattien skumpanhuuruisen ja yksinäisen arjen sekä sen maailman, jonka on muutamaa vuotta aiemmin jättänyt. Elämä Venäjän miljoonakaupungeissa on jännittävää, ja ennen pitkään haasteellinen työ muuttuu vaarallisemmaksi kuin Reija on osannut kuvitellakaan. Romaani on sekoitus salapoliisi- ja rakkauskertomusta, jossa Reija pakenee Turussa odottavaa sitoutumista rosoisen säihkyvään itänaapuriin.

Romaanin aihe on näennäisesti talousrikoksen selvittäminen ja ekspatriaatin ihmissuhteet. Teemoja käsikirjoituksesta voi hakea runsaasti, mikäli näin haluaa: nuoruuden ja aikuisuuden raja, vakiintumisen ja vastuunottamisen rajanylitykset.Kulttuurit törmäävät ja ovat kuitenkin samanlaisia. Naisen paikka työelämässä vilahtaa esiin tämän tästä, mutta Reija pitää huolen siitä, ettei ura ole alisteinen hänen elämänsä miehille. Tekstini eroaa muista Venäjää käsittelevistä kaunokirjallisista teoksista siten, että siitä puuttuvat väkivaltaiset, ryyppäävät ja huorissa käyvät miehet. Luomaani maailmaa voisi ryysyjen alttarilla pyöriskelevän Venäjä-kirjallisuuden genreen verrattuna kuvata pikkusieväksi kertomukseksi eri elämien välissä pyristelevien nuorten akateemisten kokemuksista.

Omalta koulutukseltani olen sosiologi ja ekonomi – yhdistelmä humaania hörhöä ja analyyttista liikenaista. Taustassani vaikuttavat Pietarista vallankumousta paenneet emigrantit, temperamenttiset karjalaiset ja oikeudenmukaisen jähmeät hämäläiset. Päivätyökseni johdan 35 henkilöä työllistävää kasvuyritystä. Olen kaivannut kirjallisuuteen lisää kunnianhimoisia, mutta epätäydellisiä nuoria naisia. Uskon että romaanilleni löytyy kohderyhmä niistä 25–55-vuotiaista naisista, jotka ovat kiinnostuneita toisista kulttuureista, työelämästä sekä ripauksesta rakkautta ja jännitystä. Näen käsikirjoitukseni aiheen, tyylin ja sanoman sopivan Gummerukselle,ja olisin enemmän kuin iloinen päästessäni aloittamaan kirjailijanurani kanssanne.


Lisää kirjailijaläppää pääset seuraamaan Youtubesta Anniinan iltashotit -nimisen ohjelman alta! Sarjan ensimmäisen kauden neljä jaksoa julkaistaan syyskuun 2020 aikana, ja esikoiskirjailijoista kertova ohjelma avaa sarjan tiistaina 1.9. klo 21.

7 vuotta ja 7 käsikirjoitusversiota - kässärini matka esikoisteokseksi

Gummerus julkaisi keväällä 2018 esikoisromaanini Venäläiset tilikirjani.  On varmasti nopeampiakin tarinoita siitä, kuinka saada romaani julkaistuksi, mutta oma tarinani käsittää 7 vuotta ja 7 kokonaan uudelleen kirjoitettua käsikirjoitusversiota. 

Aloitin Pietariin sijoittuvan jännittävän viihderomaanini kirjoittamisen Pietarissa vuonna 2010. Tosin ensimmäiset versiot olivat ihmissuhteista kertovia pienoisromaaneja, enkä edes ensimmäisiä muistiinpanoja kirjoittaessani tajunnut, että kirjoitan romaania. En ollut tuolloin kirjoittanut mitään fiktiivistä lähes kymmeneen vuoteen.

Ensimmäiset pari vuotta tuhersin kässäriä itsekseni vapaa-ajallani, kunnes tajusin tarvitsevani tukea kirjailijaksi kasvamisessa. Olin vuonna 2010 päättänyt antaa itselleni 10 vuotta aikaa kasvaa kirjailijaksi, ja saada käsikirjoitukselleni kustannussopimus. Yksi käännekohdista tulevan kirjailijuuteni polulla oli, kun hain ja pääsin Turun yliopiston luovan oppiaineen järjestämälle pitkien käsikirjoitusten kurssille vuonna 2013. Kohtasin kurssilla tietämättäni myös tulevan kustannustoimittajani, vaikka hän ei minun pienryhmääni silloin sparraillutkaan.

Kurssilla istuminen oli euforista, ja ensimmäistä kertaa elämässäni koin olevani osa kirjoittavien ihmisten maailmaa. Imppasin kaikki kustannustoimittajien antamat vinkit luennoilla ja luin innolla muiden pienryhmäläisten tekstejä. Kurssilla sain ensimmäiset oppini siitä, ettei yhtenäistä ”kirjallisen maailman mielipidettä” olekaan. Rakenteellisten valintojen tai henkilöhahmojen uskottavuudesta voi mahdollisesti olla samansuuntaisia mielipiteitä, mutta siitä, mikä on mielenkiintoista tai kertomisen arvoista, tai mikä käsikirjoituksessa on juuri sitä tärkeintä ydintä – siihen ei kenelläkään ole yhtä ja tyhjentävää vastausta. Mikäli joku ei käsikirjoituksestasi innostu, se ei tarkoita, ettei joku muu voisi.

Toinen, astetta haastavampi oppimisen paikka oli palautteen vastaanottaminen. Se oli aluksi pirullisen vaikeaa. Lamaannuin ensimmäisistä kustannustoimittajan palautteista moneksi kuukaudeksi. Ajattelin, etten osaa kirjoittaa ollenkaan, ja etten varsinkaan tule koskaan pystymään parempaan. Olin tehnyt idioottimaisia virheitä ja kirjoittanut idioottimaisia juttuja. Palasin palautteen ääreen hetken kärvisteltyäni, ja havaitsin, kuinka paljon minulle oli annettu mahdollisuuksia tekstin parantamiseksi. Oman tarinan kehittämisen kannalta oleellista oli myös neuvo, jonka kirjailijatutoriltani tuolloin sain: jos käsis pitää kirjoittaa uudestaan, se tosiaan kannattaa kirjoittaa silloin uudestaan. Saman tekstidokumentin pieni pyörittely ruudulla ei auta, vaan tekstiä voi lähestyä rohkeasti. Vanhaa tekstiä voi silloin pitää vaikkapa läppärin vieressä paperiversiona.

Turun yliopiston luovan oppiaineen järjestämän kurssin jälkeen tapahtui aika monta kutkuttavaa, jännittävää ja musertavaa käännettä, ennen kuin viimein pitelin kädessäni juuri painosta tullutta kirjaa helmikuussa 2018. Jos haluat välttää ylimääräiset sivupolut, lukemisen voi lopettaa tähän!

Heinäkuussa 2020 Venäläiset tilikirjani ilmestyi pokkarina uuden ilmeen - öisen Nevski Prospektin - kera.

Heinäkuussa 2020 Venäläiset tilikirjani ilmestyi pokkarina uuden ilmeen - öisen Nevski Prospektin - kera.

Tammikuussa 2014 olen Milanossa, jossa saan huikean sähköpostiviestin. Kustantamo, jonne olen käsiksen noin viisi kuukautta aiemmin lähettänyt, on varovaisen kiinnostunut. Juoksen hotellihuonetta ympäri, huudan ja pompin sängyillä. Kustantamoon meneminen tuntuu juhlalliselta, hykertelen käytävässä ja hississä. Tapaan kustannustoimittajan. Tekstissä ei ole rahkeita kustannussopimukseen, mutta siinä on potentiaalia. Nyt pitäisi päättää, mikä tekstissä on olennaista, kirjoittaako jännitystä vai romantiikkaa. Palautteen kuuleminen on taas hirveän vaikeaa, ja lähden hieman apein fiiliksin ja version kolme aloittaminen tuntuu mahdottomuudelta. Sitten jysähtää jälleen ilouutinen: Svenska Kulturfondenin stipendi Pietariin! Päätän käyttää kaikki järisyttävät ylityötunnit vapaana, otan lisää palkatonta vapaata ja työskentelen etänä osan kesästä ja alkusyksystä. Näin pääsen viettämään lähes neljä kuukautta Pietarissa. Valutan onnenkyyneleitä Suomi-talon residenssissä Pietarin ydinkeskustassa, kokemus on yksiä parhaimpia elämässäni. Samalla ristiriita repii minua - olen mukana työpaikkani sisäisessä rekrytointiprosessissa ja näyttää siltä, että työmääräni kasvaa tulevaisuudessa entisestään.

Kustantamossa kustannustoimittaja on vaihtunut. Hän ei ole ollenkaan innoissaan tekstistäni. Päähenkilöä hän pitää antisankarina, eikä millään hyvällä tavalla. Jatkan kirjoittamista parhaan taitoni mukaan ja puserran jälleen yhden version jännittävällä työelämäfokuksella.

Vuonna 2015 vanha kustannustoimittaja on palannut takaisin, ja lähetän hänelle uusimman version. Alkaa odottaminen. Lopulta kustannustoimittaja ilmoittaa, ettei ole järkeä jatkaa yhteistyötä; hän ei pidä siitä, mitä tekstille on hänen poissa ollessaan tapahtunut.

Olen masiksissa, mutta muistan kuinka yksi kustannustoimittaja jakoi käyntikorttinsa Turun yliopiston kurssilla. Salla vaikutti henkilöltä, jonka kanssa olisi kiva tehdä töitä. Käytän loppuvuonna kaiken energiani työhakemusta muistuttavaan saatekirjeeseeni ja lähestyn uutta kustantamoa ja kustannustoimittajaa kässärin versiolla 5. Kustannustoimittaja Salla kutsuu minut Gummeruksen toimistolle. Käsikirjoituksesta ei voi tarjota kustannussopparia, mutta siinä on potentiaalia. Salla on kiinnostunut kaikesta, mitä olen siihen mennessä kirjoittanut. Sanon etten tiedä, pystynkö enää tekemään parempia versioita kun olen jo yhdessä kustantamossa käynytkin. Salla lohduttaa sanomalla “jos se ei ole juuri tämä käsikirjoitus, niin sitten se on seuraava”.

Seuraavien kuukausien kuluessa yksityiselämässäni tapahtuneet asiat ohjaavat siihen, mitä olen kypsytellyt jo pidempään. Se on kirjoittamisen suhteen kaikki tai ei mitään. Irtisanoudun. Nuoren Voiman Liitto ja Sysmän kunta päästävät vielä julkaisemattoman kirjailijan residenssiinsä Sysmään syyskuuksi. Nieleksin jälleen onnenkyyneleitä ja kirjoittaminen sujuu.

Vuonna 2017 olen jo seonnut laskuista: en enää tiedä monesko versio on meneillään, ja Sallalta tulee kommentit, jotka summaan päässäni seuraavasti: aika paljon tarttis vielä tehdä. Tunnen oloni uupuneeksi. Käykö taas kuten ensimmäisen kustantamon kanssa? Työstän kässäriä vuosia hullun lailla, mutta se ei kelpaakaan? Salla antaa kuitenkin hiukan siimaa: jos kässäri edistyy tarpeeksi, voidaan jutella kustannussopimuksesta. Saan tiukan dediksen ja alan tahkota kenties seitsemännettä versiota. Olo on riemastunut, vihdoin olen menossa kohti jotain konkreettiselta tuntuvaa tavoitetta!

Lähetän uuden version ja jään odottamaan palautetta. Aika matelee. Olen ystävän kanssa syömässä kun Salla soittaa - olen onnistunut edistämään tekstiä valtavasti ja Gummerus haluaa tehdä kanssani kustannussopimuksen! Olen aina kuvitellut että itkeä tyrskyyttelen kustannussopparia allekirjoittaessani, mutta kun kuulen, että tekstiä pitää vielä kesän ja syksyn aikana parannella aika paljonkin, päällimmäinen tunne on: “Piru vie! No, tulihan se soppari sentään sieltä!”

Puoli vuotta myöhemmin tiedän lähes kaiken SFS 4900 -standardista venäjänkielisten sanojen translitteroinnissa. Ja aika paljon muutakin käsikirjoituksen hienosäätämisestä. Taittoversion näkeminen hykerryttää. Kirja alkaa näyttää kirjalta, sen lukeminenkin tuntuu heti paljon paremmalta! Kirja lähtee painoon tammikuun puolivälissä. Jännitän miltä ennakkoversio tulee näyttämään, sillä teos on paisunut 460-sivuiseksi ja se olisi saatava mahtumaan bloggaajien, libristien ja median postiluukuista. Annan ensimmäiset radio- ja lehtihaastatteluni, nyt alkaa ensimmäistä kertaa jännittää. Miten kestän sen, että kaikki tulkitsevat kirjaa omalla tavallaan? Päätän tehdä kuten kirjani sankaritar Reija Wrenkin tekisi: juhlistaa yli seitsemän vuotta kestänyttä ja seitsemän käsikirjoitusversiota vaatinutta urakkaa venäläisellä skumpalla, Moskovan-leipäsillä ja tujauksella votkulia! Tästä tämä lähtee!

Blogikirjoitus on julkaistu alunperin vuonna 2018 Turun yliopiston kirjoittamisen Ote-lehdessä. Lisää esikoiskirjailijoista Anniinan iltashotit -viihdeohjelman ensimmäisessä jaksossa, joka julkaistaan Youtubessa tiistaina 1.9.2020 klo 21!

Kirjailijan tuskainen päivärytmi

Parasta ja pahinta kirjoittamisessa on vapaus. Se huumaa ja hukuttaa alleen. Olen aina kuvitellut olevani lähestulkoon täydellinen oman itseni aikatauluttaja ja vahtikoira. Tällaiset harhakuvat horjuvat viimeistään nyt. Olenkin loistavan itsenäinen vain jonkun toisen minulle luomien raamien puitteissa - silloin kun on joku näennäinen taho, joka odottaa minun tekevän työni. Kustantamon deadlinet auttavat, siis silloin kun niitä on. Mutta kun niitä ei ole… on päivärutiinin muodostaminen välillä käsittämättömän vaikeaa. Aloitan yleensä somen tsekkaamisella, mikä on tietenkin megamunaus ja lössäyttää kaiken aikataulutetun heti alkuunsa. Mutta kun sitä löysääkin pitäisi olla että luovuus kukkii! Sitten lähdenkin haahuilemaan pitkälle lounaalle. Lounaan jälkeen yritän ottaa itseäni niskasta kiinni ja nykäistä kaiken pois tehtävälistaltani. Jäljelle jää yleensä kasa tehtäviä ja kohtalainen ketutus.

Nykyinen elämäntilanne ei juurikaan mahdollista yökirjoittelua tai punkkupulloon tukeutumista. Toista se oli vuonna 2014, kun sain pyllyillä pitkin Pietaria ja vain kirjoittaa! Silloinkin tosin näyttää olleen samat ongelmat... 

Dedan eli isoisäni minulle pienenä lahjoittama kirjoituskone.

Dedan eli isoisäni minulle pienenä lahjoittama kirjoituskone.

SUNNUNTAI 29. KESÄKUUTA 2014

Alusta saakka minulle on ollut selvää, että kirjailija tarvitsee päivärytmin. Kun käsikirjoitus oli vielä luomisvaiheessa, saatoin kirjoittaa yön pikkutunnit flow-tilan saattelemana. Sitten käsikirjoitus ei taas kiinnostanut viikkoon, ja jatkoin kirjoittamista vasta kun seuraavan kerran siltä tuntui. Kesälomilla kirjoitin vimmatusti, koska tiesin, ettei samanlaista rupeamaa hetkeen tulisi. Nyt minulle on suotu mahdollisuus kirjoittaa käsikirjoituksesta seuraava, parempi versio, mutta touhu on jo astetta totisempaa. Tässä vaiheessa kyse ei ole enää ihanasta uuden rakentamisesta, vaan raa'asta työstä: mitä pitää poistaa, mitä kirjoittaa kokonaan uudelleen (lue: oikeastaan kaikki), mistä lukijan on saatava tietää lisää?

Vaarana on, että kirjoitan vuorokauden ympäri punaviinin voimalla ja mökkihöperöidyn. Olenkin tavoitellut tylsän kurinalaista rutiinia. Herään aamulla kahdeksan jälkeen, syön aamiaista ja lueskelen tai treenaan. Aloitan kirjoittamaan yhdeksän aikaan, ja tästä eteenpäin pidän pieniä taukoja muutaman tunnin välein. Iltapäivällä luen meilit ja jatkan kirjoittamista puoli kuuteen. Tämän jälkeen show on vapaa kaupungilla humputteluun, kävelylenkkeihin tai ah, lukemiseen ja netissä roikkumiseen. Kaikki netissä pyöriminen on tietenkin vain taustatyötä romaanilleni...

Dostojevski kirjoitti hulluja liuskamääriä pakon, eli velkojien edessä. Tosin hänellä taisi olla sihteereitä, jotka kirjoittivat ja hän vain "saneli". Kun itsekin päästelisi suustaan sellaista, joka soveltuisi heti kansien väliin...

Dostojevski kirjoitti hulluja liuskamääriä pakon, eli velkojien edessä. Tosin hänellä taisi olla sihteereitä, jotka kirjoittivat ja hän vain "saneli". Kun itsekin päästelisi suustaan sellaista, joka soveltuisi heti kansien väliin...

Vielä päivärutiinini ei ihan toimi. Viikon puolivälissä kirjoittaminen ei sujunut, ja olo oli paska. Toissapäivänä kaikki oli helppoa ja innostavaa. Suurimman ahaa-elämyksen sain, kun ymmärsin, että puolenkin tunnin lukutauot helpottavat omaa kirjoitustyötä. Voin myös lähteä kaupungille harrastamaan sosiologien arvostamaa flanööriä ja nautiskella kahvilan ohi kävelevistä ihmisistä. Olo on käsittämättömän onnellinen: olen Pietarissa ja saan kirjoittaa! Älytöntä! Lisää huutomerkkejä!!!

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.