kirjoittaminen

Kirjailijan tuskainen päivärytmi

Parasta ja pahinta kirjoittamisessa on vapaus. Se huumaa ja hukuttaa alleen. Olen aina kuvitellut olevani lähestulkoon täydellinen oman itseni aikatauluttaja ja vahtikoira. Tällaiset harhakuvat horjuvat viimeistään nyt. Olenkin loistavan itsenäinen vain jonkun toisen minulle luomien raamien puitteissa - silloin kun on joku näennäinen taho, joka odottaa minun tekevän työni. Kustantamon deadlinet auttavat, siis silloin kun niitä on. Mutta kun niitä ei ole… on päivärutiinin muodostaminen välillä käsittämättömän vaikeaa. Aloitan yleensä somen tsekkaamisella, mikä on tietenkin megamunaus ja lössäyttää kaiken aikataulutetun heti alkuunsa. Mutta kun sitä löysääkin pitäisi olla että luovuus kukkii! Sitten lähdenkin haahuilemaan pitkälle lounaalle. Lounaan jälkeen yritän ottaa itseäni niskasta kiinni ja nykäistä kaiken pois tehtävälistaltani. Jäljelle jää yleensä kasa tehtäviä ja kohtalainen ketutus.

Nykyinen elämäntilanne ei juurikaan mahdollista yökirjoittelua tai punkkupulloon tukeutumista. Toista se oli vuonna 2014, kun sain pyllyillä pitkin Pietaria ja vain kirjoittaa! Silloinkin tosin näyttää olleen samat ongelmat... 

Dedan eli isoisäni minulle pienenä lahjoittama kirjoituskone.

Dedan eli isoisäni minulle pienenä lahjoittama kirjoituskone.

SUNNUNTAI 29. KESÄKUUTA 2014

Alusta saakka minulle on ollut selvää, että kirjailija tarvitsee päivärytmin. Kun käsikirjoitus oli vielä luomisvaiheessa, saatoin kirjoittaa yön pikkutunnit flow-tilan saattelemana. Sitten käsikirjoitus ei taas kiinnostanut viikkoon, ja jatkoin kirjoittamista vasta kun seuraavan kerran siltä tuntui. Kesälomilla kirjoitin vimmatusti, koska tiesin, ettei samanlaista rupeamaa hetkeen tulisi. Nyt minulle on suotu mahdollisuus kirjoittaa käsikirjoituksesta seuraava, parempi versio, mutta touhu on jo astetta totisempaa. Tässä vaiheessa kyse ei ole enää ihanasta uuden rakentamisesta, vaan raa'asta työstä: mitä pitää poistaa, mitä kirjoittaa kokonaan uudelleen (lue: oikeastaan kaikki), mistä lukijan on saatava tietää lisää?

Vaarana on, että kirjoitan vuorokauden ympäri punaviinin voimalla ja mökkihöperöidyn. Olenkin tavoitellut tylsän kurinalaista rutiinia. Herään aamulla kahdeksan jälkeen, syön aamiaista ja lueskelen tai treenaan. Aloitan kirjoittamaan yhdeksän aikaan, ja tästä eteenpäin pidän pieniä taukoja muutaman tunnin välein. Iltapäivällä luen meilit ja jatkan kirjoittamista puoli kuuteen. Tämän jälkeen show on vapaa kaupungilla humputteluun, kävelylenkkeihin tai ah, lukemiseen ja netissä roikkumiseen. Kaikki netissä pyöriminen on tietenkin vain taustatyötä romaanilleni...

Dostojevski kirjoitti hulluja liuskamääriä pakon, eli velkojien edessä. Tosin hänellä taisi olla sihteereitä, jotka kirjoittivat ja hän vain "saneli". Kun itsekin päästelisi suustaan sellaista, joka soveltuisi heti kansien väliin...

Dostojevski kirjoitti hulluja liuskamääriä pakon, eli velkojien edessä. Tosin hänellä taisi olla sihteereitä, jotka kirjoittivat ja hän vain "saneli". Kun itsekin päästelisi suustaan sellaista, joka soveltuisi heti kansien väliin...

Vielä päivärutiinini ei ihan toimi. Viikon puolivälissä kirjoittaminen ei sujunut, ja olo oli paska. Toissapäivänä kaikki oli helppoa ja innostavaa. Suurimman ahaa-elämyksen sain, kun ymmärsin, että puolenkin tunnin lukutauot helpottavat omaa kirjoitustyötä. Voin myös lähteä kaupungille harrastamaan sosiologien arvostamaa flanööriä ja nautiskella kahvilan ohi kävelevistä ihmisistä. Olo on käsittämättömän onnellinen: olen Pietarissa ja saan kirjoittaa! Älytöntä! Lisää huutomerkkejä!!!

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.

Omat toteutuneet unelmat, Bulgakovin toteutumattomat unelmat

Pääsin elämään todellista unelmaani kesällä 2014, kun Svenska Kulturfonden myönsi minulle stipendin Pietarin Suomi-taloon. Vietin Pietarissa kesän lukien ja kirjoittaen Venäläisten tilikirjojen n:nnettä versiota. Erakoiduin keskellä keskustan vilinää, ja se oli ihanaa. Visioin mielessäni hetkeä, jolloin pitelisin kädessäni romaanin kustannussopimusta (sitä hetkeä sainkin odottaa vielä kolme vuotta) ja näin unia kirjan kannesta. Se oli tummanlila ja siinä oli kultaisia kupoleita, ei siis ihan sellainen kuin mitä siitä Sanna-Reeta Meilahden upealla suunnittelulla tuli. Joka tapauksessa omien haaveiden toteutuminen tuntui jo lähes käsin kosketeltavalta, ja ehkä siksi Mihail Bulgakovin toteutumattomista unelmista lukeminen teki häijyä.


TORSTAI 24. HEINÄKUUTA 2014

Olen kulkenut viimeiset viikot Mihail Bulgakovin matkassa lukemalla hänen kirjeitään ja päiväkirjamerkintöjään. Bulgakov on näiden perusteella mielenkiintoinen henkilö – teoksista puhumattakaan. Mihail oli koulutuksensa hyljännyt lääkäri, mutta ehti työskennellä ammatissaan muutaman vuoden ajan eräässä syrjäisessä provinssissa. Tästä ajasta meitä ilahduttaa loistava Nuoren lääkärin muistelmia.

Mihail yritti päivisin kerätä elantonsa lehtimiehenä, ja pääsi kirjoittamisen pariin vasta öisin. Mihail kukkui yöt ja heräsi usein vasta puolenpäivän aikaan. Hän oli taipuvainen ahdistukseen ja paniikkikohtauksiin, pelkäsi kuollakseen yksin jäämistä, mutta suhtautui silti kumman kepeästi parisuhteisiinsa. Vaimot vaihtuvat päiväkirjamerkinnöissä ja kirjeissä sivulauseissa. Kirjeiden perusteella rahahuolet olivat kroonisia, varsinkin kun teatterikappaleista maksettuja ennakkoja perittiin takaisin mielivaltaisesti tai jo luvattuja palkkioita ei koskaan näkynyt. Murhetta aiheutti myös tieto siitä, ettei Mihail tulisi koskaan enää tapaamaan ulkomaille lähtenyttä veljeään. Kirjeet kulkivat silti ahkerasti heidän välillään, ja Nikolai-veli toimi Mihailin edusmiehenä ja huolehti näytelmien ulkomaisista käännösoikeuksista.

Bulgakovia vainottiin ja hänen päiväkirjojaan ja käsikirjoituksiaan takavarikoitiin; sensuurin läpi kulkeneita teoksia teilattiin ala-arvoisin kritiikein, eikä hänelle myönnetty lupaa matkustaa ulkomaille. Mihail jatkoi yhteiskunnallisten satiirien kirjoittamista siitä huolimatta, ja kirjoitti elämänsä viimeiset kymmenen vuotta teostaan Master i Margarita, suomeksi Saatana saapuu Moskovaan. Omituista kyllä, häntä ei koskaan vangittu tai lähetetty vankileirille Siperiaan, kuten kävi niin monelle muulle toisinajattelijalle. Välillä hänen näytelmänsä taas sallittiin, välillä häneltä jopa tilattiin uusia näytelmäkäsikirjoituksia. Jokin tai joku järjestelmässä oli hänen puolellaan, mutta niin omistushaluisella ja kierolla tavalla, ettei hän koskaan päässyt näkemään haaveidensa Roomaa tai Pariisia. Mihail olisi halunnut nähdä Rooman sypressit, ruusut ja istua parvekkeella käsikirjoitus edessään. Erityisen julmilta tuntuvat rivit, joissa joku irvileuka toteaa masentuneelle Bulgakoville, että herjatut käsikirjoitukset sentään julkaistaisiin hänen kuolemansa jälkeen.

Bulgakovin matkat, ne joille hän pääsee, suuntautuvat Moskovasta Pietariin ja lapsuuden Kiovaan. Joitain kesiä hän viettää Moskovan lähiseuduilla joen varrella, vaikka kertookin maalaiselämän kauhistuttavan häntä. Päätymistään hankaluuksien täyttämään elämään hän kuvaa seuraavasti: ”Kadun katkerasti sitä, että luovuin lääketieteestä tuomiten itseni epävarmaan olemassaoloon. Jumala tulee kuitenkin näkemään, että tein sen vain rakkaudesta kirjoittamiseen.”*

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.

*Roger Cockrellin englanninnoksesta suomeksi kääntämäni sitaatti. Bulgakov (2013): Diaries and Selected Letters. Alma Classics, Richmond.

Oma toteutunut unelmani kera skumpan ja Puškinin. Kuva: Michaela Kei.

Oma toteutunut unelmani kera skumpan ja Puškinin. Kuva: Michaela Kei.