Parasta ja pahinta kirjoittamisessa on vapaus. Se huumaa ja hukuttaa alleen. Olen aina kuvitellut olevani lähestulkoon täydellinen oman itseni aikatauluttaja ja vahtikoira. Tällaiset harhakuvat horjuvat viimeistään nyt. Olenkin loistavan itsenäinen vain jonkun toisen minulle luomien raamien puitteissa - silloin kun on joku näennäinen taho, joka odottaa minun tekevän työni. Kustantamon deadlinet auttavat, siis silloin kun niitä on. Mutta kun niitä ei ole… on päivärutiinin muodostaminen välillä käsittämättömän vaikeaa. Aloitan yleensä somen tsekkaamisella, mikä on tietenkin megamunaus ja lössäyttää kaiken aikataulutetun heti alkuunsa. Mutta kun sitä löysääkin pitäisi olla että luovuus kukkii! Sitten lähdenkin haahuilemaan pitkälle lounaalle. Lounaan jälkeen yritän ottaa itseäni niskasta kiinni ja nykäistä kaiken pois tehtävälistaltani. Jäljelle jää yleensä kasa tehtäviä ja kohtalainen ketutus.
Nykyinen elämäntilanne ei juurikaan mahdollista yökirjoittelua tai punkkupulloon tukeutumista. Toista se oli vuonna 2014, kun sain pyllyillä pitkin Pietaria ja vain kirjoittaa! Silloinkin tosin näyttää olleen samat ongelmat...
Dedan eli isoisäni minulle pienenä lahjoittama kirjoituskone.
SUNNUNTAI 29. KESÄKUUTA 2014
Alusta saakka minulle on ollut selvää, että kirjailija tarvitsee päivärytmin. Kun käsikirjoitus oli vielä luomisvaiheessa, saatoin kirjoittaa yön pikkutunnit flow-tilan saattelemana. Sitten käsikirjoitus ei taas kiinnostanut viikkoon, ja jatkoin kirjoittamista vasta kun seuraavan kerran siltä tuntui. Kesälomilla kirjoitin vimmatusti, koska tiesin, ettei samanlaista rupeamaa hetkeen tulisi. Nyt minulle on suotu mahdollisuus kirjoittaa käsikirjoituksesta seuraava, parempi versio, mutta touhu on jo astetta totisempaa. Tässä vaiheessa kyse ei ole enää ihanasta uuden rakentamisesta, vaan raa'asta työstä: mitä pitää poistaa, mitä kirjoittaa kokonaan uudelleen (lue: oikeastaan kaikki), mistä lukijan on saatava tietää lisää?
Vaarana on, että kirjoitan vuorokauden ympäri punaviinin voimalla ja mökkihöperöidyn. Olenkin tavoitellut tylsän kurinalaista rutiinia. Herään aamulla kahdeksan jälkeen, syön aamiaista ja lueskelen tai treenaan. Aloitan kirjoittamaan yhdeksän aikaan, ja tästä eteenpäin pidän pieniä taukoja muutaman tunnin välein. Iltapäivällä luen meilit ja jatkan kirjoittamista puoli kuuteen. Tämän jälkeen show on vapaa kaupungilla humputteluun, kävelylenkkeihin tai ah, lukemiseen ja netissä roikkumiseen. Kaikki netissä pyöriminen on tietenkin vain taustatyötä romaanilleni...
Dostojevski kirjoitti hulluja liuskamääriä pakon, eli velkojien edessä. Tosin hänellä taisi olla sihteereitä, jotka kirjoittivat ja hän vain "saneli". Kun itsekin päästelisi suustaan sellaista, joka soveltuisi heti kansien väliin...
Vielä päivärutiinini ei ihan toimi. Viikon puolivälissä kirjoittaminen ei sujunut, ja olo oli paska. Toissapäivänä kaikki oli helppoa ja innostavaa. Suurimman ahaa-elämyksen sain, kun ymmärsin, että puolenkin tunnin lukutauot helpottavat omaa kirjoitustyötä. Voin myös lähteä kaupungille harrastamaan sosiologien arvostamaa flanööriä ja nautiskella kahvilan ohi kävelevistä ihmisistä. Olo on käsittämättömän onnellinen: olen Pietarissa ja saan kirjoittaa! Älytöntä! Lisää huutomerkkejä!!!
Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.
