Kirjailijan tuskainen päivärytmi

Parasta ja pahinta kirjoittamisessa on vapaus. Se huumaa ja hukuttaa alleen. Olen aina kuvitellut olevani lähestulkoon täydellinen oman itseni aikatauluttaja ja vahtikoira. Tällaiset harhakuvat horjuvat viimeistään nyt. Olenkin loistavan itsenäinen vain jonkun toisen minulle luomien raamien puitteissa - silloin kun on joku näennäinen taho, joka odottaa minun tekevän työni. Kustantamon deadlinet auttavat, siis silloin kun niitä on. Mutta kun niitä ei ole… on päivärutiinin muodostaminen välillä käsittämättömän vaikeaa. Aloitan yleensä somen tsekkaamisella, mikä on tietenkin megamunaus ja lössäyttää kaiken aikataulutetun heti alkuunsa. Mutta kun sitä löysääkin pitäisi olla että luovuus kukkii! Sitten lähdenkin haahuilemaan pitkälle lounaalle. Lounaan jälkeen yritän ottaa itseäni niskasta kiinni ja nykäistä kaiken pois tehtävälistaltani. Jäljelle jää yleensä kasa tehtäviä ja kohtalainen ketutus.

Nykyinen elämäntilanne ei juurikaan mahdollista yökirjoittelua tai punkkupulloon tukeutumista. Toista se oli vuonna 2014, kun sain pyllyillä pitkin Pietaria ja vain kirjoittaa! Silloinkin tosin näyttää olleen samat ongelmat... 

 Dedan eli isoisäni minulle pienenä lahjoittama kirjoituskone.

Dedan eli isoisäni minulle pienenä lahjoittama kirjoituskone.

SUNNUNTAI 29. KESÄKUUTA 2014

Alusta saakka minulle on ollut selvää, että kirjailija tarvitsee päivärytmin. Kun käsikirjoitus oli vielä luomisvaiheessa, saatoin kirjoittaa yön pikkutunnit flow-tilan saattelemana. Sitten käsikirjoitus ei taas kiinnostanut viikkoon, ja jatkoin kirjoittamista vasta kun seuraavan kerran siltä tuntui. Kesälomilla kirjoitin vimmatusti, koska tiesin, ettei samanlaista rupeamaa hetkeen tulisi. Nyt minulle on suotu mahdollisuus kirjoittaa käsikirjoituksesta seuraava, parempi versio, mutta touhu on jo astetta totisempaa. Tässä vaiheessa kyse ei ole enää ihanasta uuden rakentamisesta, vaan raa'asta työstä: mitä pitää poistaa, mitä kirjoittaa kokonaan uudelleen (lue: oikeastaan kaikki), mistä lukijan on saatava tietää lisää?

Vaarana on, että kirjoitan vuorokauden ympäri punaviinin voimalla ja mökkihöperöidyn. Olenkin tavoitellut tylsän kurinalaista rutiinia. Herään aamulla kahdeksan jälkeen, syön aamiaista ja lueskelen tai treenaan. Aloitan kirjoittamaan yhdeksän aikaan, ja tästä eteenpäin pidän pieniä taukoja muutaman tunnin välein. Iltapäivällä luen meilit ja jatkan kirjoittamista puoli kuuteen. Tämän jälkeen show on vapaa kaupungilla humputteluun, kävelylenkkeihin tai ah, lukemiseen ja netissä roikkumiseen. Kaikki netissä pyöriminen on tietenkin vain taustatyötä romaanilleni...

 Dostojevski kirjoitti hulluja liuskamääriä pakon, eli velkojien edessä. Tosin hänellä taisi olla sihteereitä, jotka kirjoittivat ja hän vain "saneli". Kun itsekin päästelisi suustaan sellaista, joka soveltuisi heti kansien väliin...

Dostojevski kirjoitti hulluja liuskamääriä pakon, eli velkojien edessä. Tosin hänellä taisi olla sihteereitä, jotka kirjoittivat ja hän vain "saneli". Kun itsekin päästelisi suustaan sellaista, joka soveltuisi heti kansien väliin...

Vielä päivärutiinini ei ihan toimi. Viikon puolivälissä kirjoittaminen ei sujunut, ja olo oli paska. Toissapäivänä kaikki oli helppoa ja innostavaa. Suurimman ahaa-elämyksen sain, kun ymmärsin, että puolenkin tunnin lukutauot helpottavat omaa kirjoitustyötä. Voin myös lähteä kaupungille harrastamaan sosiologien arvostamaa flanööriä ja nautiskella kahvilan ohi kävelevistä ihmisistä. Olo on käsittämättömän onnellinen: olen Pietarissa ja saan kirjoittaa! Älytöntä! Lisää huutomerkkejä!!!

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.

Eksotiikkaa arkkienkelin kaupungissa

Vuonna 2010 pääsin matkustamaan työharjoitteluni puitteissa mahdollisesti Nižni Novgorodiakin jännittävämpään paikkaan (junamatkailusta olen kertonut aiemmin täällä). Tältä reissulta Venäläisiin tilikirjoihin siirtyi lopulla hotellin aamiaisella nauttu gretška majoneesin ja paistettujen viiriäisten kera.

 Kirjailija Tarasova reissussa taas. Taustalla Lada eli Žhiguli.

Kirjailija Tarasova reissussa taas. Taustalla Lada eli Žhiguli.

MAANANTAI 6. SYYSKUUTA 2010

Kun pisin työmatka on aiemmin suuntautunut Tampereelle, tuntui kolmen päivän työmatka Arkangeliin – 741 kilometriä Pietarista koilliseen – eksoottiselta. Kaupungissa on asukkaita 350 000, joten aivan pikkukylä se ei ole. Kaupunkilaiset ovat ylpeitä hyvistä yliopistoistaan, oransseista puista kertovasta satusetä Pisahovistaan, pohjois-statuksestaan ja kutsumanimestään mursuina.

Aids- ja huumeseminaarissa avustamisen ja edustamisen lisäksi ehdin pyöriskellä kaupungilla ja ihmetellä meininkiä. Ydinkeskustassa sijaitsee kävelykatu, jonka varrella tönöttävät pääasiassa kaksikerroksiset puutalot, muutamat muuten aivan muumitalon näköisiä. Ketään kävelykadulla ei tunnu häiritsevän aluetta ympäröivät kerrostalot ja kaupungistumisen merkit. Nurmikot ja heinikot rehottavat, ja mummot roikkuvat talojen ovissa ja ikkunoissa tarkkailemassa ohikulkijoita. Kävelykadulla on myös hiv-klinikka, jonka sijainti on aika rohkea ajatellen kaikkea sitä ennakkoluuloisuuden määrää, mikä Venäjällä vielä vallitsee.  

Paikalliselta taksikuskilta kuulin tarinan, jonka mukaan eräiden puutalojen fasadit olisi muutamia vuosia sitten maalattu yhdessä yössä, juuri ennen kuin Tarja Halonen ajoi niiden ohi valtiovierailullaan. Taksikuski lupautui myös näyttämään Arkangelia ”sisältäpäin”. ”Näky ei ole kaunis, sen voin luvata”, tiesi kuski kertoa, ”moni turisti on kauhistunut perinpohjaisesti”. Valitettavasti olin tuolloin jo matkalla ulospäin.

Arkangelissa, tuttavallisemmin Arkissa, oli ennen neuvostoaikaa yli kaksikymmentä kirkkoa. Nykyään kirkkoja on kaupungissa nelisen kappaletta. Muuten Neuvostoliitosta muistuttavat lukuisat patsaat: Virastotalon edestä voi löytää obeliskin, jonka edessä patsastelevat turkisasuinen mies ja saksanhirvi(?); patsaan jalusta on täynnä punertavia sirppejä ja vasaroita. Melkein vastapäätä tätä patsasta seisoo valtava Lenin, joka on varmaankin nuorimpia lajissaan, sillä tämä Lenin pystytettiin vasta 1989.

Dvyna-joen suistossa sijaitseva kaupunki on upeimmillaan ilta-auringossa, ja tämä maisema sekä kirpsakka syysilman aavistus toimivat ainakin minuun.

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.

3 syytä, miksi järjettömiltäkin tuntuvien uraunelmien tavoittelu on järkevää

 Kas siinäpä kirjailija Anniina Tarasova iloisena oman elämänsä huipulla. Kuva: Michaela Kei

Kas siinäpä kirjailija Anniina Tarasova iloisena oman elämänsä huipulla. Kuva: Michaela Kei

1) "Järjettömyyden huipulla" kilpailu on vähäisempää

Totta se on. Kilpailun vähyys johtuu siitä, että moni uskoo unelmien olevan nimenomaan niitä: unelmia, järjettömiä haaveita eikä suinkaan toteutettavia tavoitteita.

Monissa asioissa tie “huipulle” (mitä ikinä sillä tarkoitetaankaan) saattaa tarkoittaa pitkää puurtamista kilpailluilta vesiltä väljemmille, mutta monesti on myös olemassa kiertotie siitä yksinkertaisesta syystä, että suurin osa tähtää tosissaan niihin juttuihin, joihin kaikki muutkin. Höttöinen esimerkki työmaailmasta: hakiessani useampi vuosi sitten toimitusjohtajan tehtäviä kasvuyrityksessä, hakijoita oli muutamia kourallisia. Koordinaattoritason paikkoihin hakijoita saattaa olla pitkälti päälle toistasataa. Ikäni ja silloisen kokemukseni puolesta olisin hyvin voinut hakea vielä jälkimmäisiä positioita.

Lisäksi usein toteuttaessasi saavuttamattomilta tuntuvia haaveitasi, kilpailua ei ole laisinkaan. Kilpailet ainoastaan itseäsi vastaan. On tosi typerää siirtää omat unelmat sivuun varsinkin silloin kun vastassa on vain yksi kilpailija!
 

2) Tutustut huipputyyppeihin

Jos matkasi kulkee kohti isoilta tuntuvia asioita, saat aivan varmasti elintärkeitä tukijoita, jos vain päästät muut ihmiset auttamaan sinua. Ja ennen kaikkea kehtaat pyytää apua! Tukija voi olla kuka vain, joka kannustaa, sparraa tai konkreettisesti neuvoo ja auttaa sinua pyrkimyksissäsi. Parasta avun pyytämisessä ja antamisessa onkin mahtaviin ihmisiin tutustuminen! Meili, puhelin ja some toimivat kontaktin luomisessa kaukaisiltakin tuntuviin supertyyppeihin. Ihanat ystäväni ja jopa entuudestaan täysin tuntemattomat ovat auttaneet minua monin tavoin: jakamalla tietouttaan, tukemalla konkreettisesti jossain tehtävässä tai esittelemällä minua toisille ihmisille.
 

3) Teet usein sellaista, mistä nautit, vaikka et päätavoitteeseen pääsisi tai se veisi pitkän aikaa

Jos olet niin onnellisessa tilanteessa, että sinulla on unelma, usein myös nautit päivittäin asian eteen tekemistäsi asioista. Silloin ei välttämättä ole edes väliä, millä aikavälillä päätavoitteeseesi pääset - tai pääsetkö koskaan. Unelmatkin nimittäin muuttuvat ja selkeytyvät matkan varrella.

Vuonna 2010 asetin itselleni 10 vuoden tavoitteen. Sen ajan päätin tavoitella kustannussopimusta, minkä jälkeen keksisin uuden kirjallisen päämäärän - tai jonkin muun itselleni inspiroivan ja SUUREN unelman. Tavoitteeseen pääseminen vei minulta 7 vuotta, ja todella nautin kirjoittamisesta joka hetki (pois lukien hetket jolloin olin epätoivoinen siitä, ettei aikani ikinä tule riittämään kirjoittamiseen. Senkin asian ratkaisin sitten lopulta riskillä.)

 

 Uraohjeiden jakaminen on kivaa - ja eritoten elämänohjeiden! Kuva: Michaela Kei

Uraohjeiden jakaminen on kivaa - ja eritoten elämänohjeiden! Kuva: Michaela Kei

Tässä postaussarjassa tuhansia nuoria korkeakoulutettuja rekrytoinut Anniina Tarasova antaa häpeilemättömiä uravinkkejä Venäläisten tilikirjojen Reija Wrenin hengessä.

Pietarin katoilla tapahtuu

Ilmeisesti mahdollisuus kävellä Pietarin kattojen yllä on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, sillä olen puhunut siitä vanhassa blogissani taajaan, ja yksi Venäläisten tilikirjojen kohtauksista sijoittuu katolle, kun Reija tapaa miehen menneisyydestään.


TIISTAI 17.6.2014

Kun on hetken tallustellut Nevskin kuhinassa ja metroasemien iltapäiväruuhkassa, maisemien tuijottaminen yli kattojen on laadussaan parasta meditaatiota. Ei sillä, että katot olisivat nekään rauhallisia, sillä kyllä niidenkin tasalla tapahtuu kaikenlaista. Talojen iästä ja kunnosta riippuen katot ovat täynnä antenneja, vesitankkeja, graffiteja, puluja tai ullakolta happihyppelylle livahtaneita kissoja.

Venäläiset rakastavat remontteja, ja tälläkin erää muutama jamppa korjailee Suomi-talon kattopeltejä suoraan ikkunani edessä. Maisemien haaveellinen tuijottelu on vaikeaa, kun pystyy metrin etäisyydeltä seuraamaan kahden lippispäisen ukon puuhasteluita maalipurkin ja tärpätin kanssa. Varsinkin kun osat aina tasaisin väliajoin vaihtuvat, ja ukot polttavat tupakkaa tai syövät eväitä ja tarkastelevat ikkunan toisella puolella kirjoituspöydän ääressä kirjailevaa ärsyyntynyttä naista. Luultavasti minua alkaa jo kohta naurattaa, sillä voimakas maali kutkuttelee hengityskäytävissä varsin mukavasti.

Voisi ajatella, ettei katoilla kuulu käyskennellä ihmisiä, jollei kyseessä siis ole kattoremontti tai varta vasten luksusjuopottelijoita varten rakennettu kattoterassi. Väärin! Pietarissa järjestetään kattojen yli kulkevia kierroksia, jolloin kaupunkiin pääsee tutustumaan uudesta perspektiivistä. Näitä kierroksia ei mainosteta joka kadunkulmassa, joten niille päästäkseen on nähtävä hiukan enemmän vaivaa - toisin kuin päästäkseen vaikkapa kanaaliajelulle, joista megafoni tiedottaa metrin päässä korvastasi ”Pietarin kanaalit, upeat Pietarin kanaalit, koe Pietarin kanaalit NYT!” Jänistän kattokierrosta edelleen, ja tyydyn vaklailemaan muita katolla seikkailevia tai asuvia. Tasaisilta katoilta kun voi yllätyksekseen löytää myös itsekyhättyjä asuinrakennelmia.

Upeita kuvia Pietarista ja sen kattojenkin yltä voi käydä katsomassa valokuvaaja Aleksandr Petrosyanin sivuilta.


Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.

 Kattokierrokselle lähdössä? Kuva: Elisa Kaivanto

Kattokierrokselle lähdössä? Kuva: Elisa Kaivanto

Miten sietää urariskejä?

Ensimmäisen urariskini otin vastavalmistuneena valtiotieteen maisterina hiukan alla kymmenen vuotta sitten. Olin saanut täysipäiväisen järjestösihteerin työn heti valmistumisen jälkeen, mikä finanssikriisin jälkeen tuntui tietysti upealta. Työ rasitti henkisesti kuitenkin liikaa, ja olin ensimmäisen syksyn jälkeen burn outin partaalla ja masentunut. Tein ensimmäisen uramuuvini, jota joku kuvaili hulluksi. Irtisanouduin, ja hain töihin Pietariin 6 kk harjoitteluun. Valmistuneena maisterina harjoitteluun Pietariin? No, jälkiviisaana voin vain todeta, mitä puolen vuoden harjoittelu minulle antoi: pesti starttasi loppupeleissä kirjailijan urani.

Kun palasin Suomeen ja olin päättänyt päästä uran alkuun yritysmaailman puolella, oli aloitettava maltillisesti. Päädyin tutkimusyritykseen tutkimusassistentiksi, siitä analyytikoksi ja projektipäälliköksi. Kun minut oli tarkoitus vakinaistaa työssäni, alkoi vanha opiskelukaveri houkutella minua toisaalle - eräässä potentiaalisessa pienessä rekrytointialan yrityksessä oli avoinna toimitusjohtajan paikka. Koska en nähnyt tarpeeksi pitkäjänteisiä kehittymismahdollisuuksia työpaikassani, päätin hakea. Kyseistä paikkaa en sillä kertaa saanut, sen sijaan minulle tarjottiin rekrytointijohtajan tehtäviä. Sain lopulta kunnian olla toinen firmaan täysipäiväiseksi palkattu henkilö. Moni kauhisteli päätöstäni jättää turvallinen työpaikka, uusi työpaikkanihan saattaisi olla vaikka nurin seuraavan puolen vuoden päästä!

Tästä kelaamalla ollaan menty melkein nelisen vuotta eteenpäin, kun yritys oli kasvanut 30-100 prosentin vuosivauhtia ja päädyin kiperän ratkaisun eteen: voisinko tehdä kaikkeni myös kirjoittamisen eteen, kuten olin siihen asti tehnyt kasvuyrityksen eteen? Tähän mennessä kreisein ratkaisuni on varmasti ollut toimitusjohtajan tehtävistä irtisanoutuminen ja tuntemattomaan heittäytyminen. Tosin nyt on sanottava, että ratkaisuni on herättänyt paitsi kauhistelua, myös kasapäin rohkaisevia kommentteja, ja uskallan luottaa tulevaan!

No, pitkän alustuksen ja jauhamisen jälkeen - miten niitä urariskejä voi sitten sietää?

1) Käy läpi pahimmat pelkosi. Mitä voi tapahtua, jos epäonnistut? Listaa pahimpien pelkojesi toteutumisen todennäköisyys ja kuinka pysyvä vaikutus "pahimman" toteutumisella on. Joskus pahin pelko voi olla se, että sinulle nauretaan, minkä ei pitäisi pienen itsepsyykkauksen jälkeen olla esteenä unelmillesi. Jos pahin pelkosi on se, että joudut riskiesi seurauksena sillan alle asumaan, se ei taas Suomessa ole kovin todennäköistä.

2) Älä polta niitä siltoja takanasi. Monesti urariskien ottamisen jälkeen on vielä mahdollisuus palata vanhaan, usein vain oma ego on siinä tiellä. Vanhaan työnantajaan voi hyvin olla yhteydessä ja olla nöyrähenkinen paluumuuttaja. Häpeilyjutut voi saman tien unohtaa.

3) Luo itsellesi Plan B! Siitä voi lukea lisää aiemmasta postauksestani TÄÄLTÄ. Taloudellinen varapufferi ei tietenkään ole pahitteeksi. Juliaihminen-blogia pitävä Julia Thurén on blogannut siitä, kuinka keskituloisena on mahdollista säästää suuriakin summia. LINKKI

Kaiken tämän loistavan opastuksen jälkeenkin on pakko sanoa: Jos olet järjetön murehtia, voi urariskistä aiheutua enemmän harmia kuin positiivista säpinää. Koko valveillaoloaan ei ole tarkoitus käyttää potentiaalisten riskien murehtimiseen.

 Tähänastinen työelämäni on sisältänyt useita riskejä, monet niistä sellaisia, joista minua on erikseen varoiteltu. Varoittelijat ovat olleet tuttuja ja tuntemattomia. Kuvassa "Pysähdy, vaaravyöhyke" -kyltti Kunstkameran takapihalta Pietarista. Kuva: Elisa Kaivanto

Tähänastinen työelämäni on sisältänyt useita riskejä, monet niistä sellaisia, joista minua on erikseen varoiteltu. Varoittelijat ovat olleet tuttuja ja tuntemattomia. Kuvassa "Pysähdy, vaaravyöhyke" -kyltti Kunstkameran takapihalta Pietarista. Kuva: Elisa Kaivanto

Omat toteutuneet unelmat, Bulgakovin toteutumattomat unelmat

Pääsin elämään todellista unelmaani kesällä 2014, kun Svenska Kulturfonden myönsi minulle stipendin Pietarin Suomi-taloon. Vietin Pietarissa kesän lukien ja kirjoittaen Venäläisten tilikirjojen n:nnettä versiota. Erakoiduin keskellä keskustan vilinää, ja se oli ihanaa. Visioin mielessäni hetkeä, jolloin pitelisin kädessäni romaanin kustannussopimusta (sitä hetkeä sainkin odottaa vielä kolme vuotta) ja näin unia kirjan kannesta. Se oli tummanlila ja siinä oli kultaisia kupoleita, ei siis ihan sellainen kuin mitä siitä Sanna-Reeta Meilahden upealla suunnittelulla tuli. Joka tapauksessa omien haaveiden toteutuminen tuntui jo lähes käsin kosketeltavalta, ja ehkä siksi Mihail Bulgakovin toteutumattomista unelmista lukeminen teki häijyä.


TORSTAI 24. HEINÄKUUTA 2014

Olen kulkenut viimeiset viikot Mihail Bulgakovin matkassa lukemalla hänen kirjeitään ja päiväkirjamerkintöjään. Bulgakov on näiden perusteella mielenkiintoinen henkilö – teoksista puhumattakaan. Mihail oli koulutuksensa hyljännyt lääkäri, mutta ehti työskennellä ammatissaan muutaman vuoden ajan eräässä syrjäisessä provinssissa. Tästä ajasta meitä ilahduttaa loistava Nuoren lääkärin muistelmia.

Mihail yritti päivisin kerätä elantonsa lehtimiehenä, ja pääsi kirjoittamisen pariin vasta öisin. Mihail kukkui yöt ja heräsi usein vasta puolenpäivän aikaan. Hän oli taipuvainen ahdistukseen ja paniikkikohtauksiin, pelkäsi kuollakseen yksin jäämistä, mutta suhtautui silti kumman kepeästi parisuhteisiinsa. Vaimot vaihtuvat päiväkirjamerkinnöissä ja kirjeissä sivulauseissa. Kirjeiden perusteella rahahuolet olivat kroonisia, varsinkin kun teatterikappaleista maksettuja ennakkoja perittiin takaisin mielivaltaisesti tai jo luvattuja palkkioita ei koskaan näkynyt. Murhetta aiheutti myös tieto siitä, ettei Mihail tulisi koskaan enää tapaamaan ulkomaille lähtenyttä veljeään. Kirjeet kulkivat silti ahkerasti heidän välillään, ja Nikolai-veli toimi Mihailin edusmiehenä ja huolehti näytelmien ulkomaisista käännösoikeuksista.

Bulgakovia vainottiin ja hänen päiväkirjojaan ja käsikirjoituksiaan takavarikoitiin; sensuurin läpi kulkeneita teoksia teilattiin ala-arvoisin kritiikein, eikä hänelle myönnetty lupaa matkustaa ulkomaille. Mihail jatkoi yhteiskunnallisten satiirien kirjoittamista siitä huolimatta, ja kirjoitti elämänsä viimeiset kymmenen vuotta teostaan Master i Margarita, suomeksi Saatana saapuu Moskovaan. Omituista kyllä, häntä ei koskaan vangittu tai lähetetty vankileirille Siperiaan, kuten kävi niin monelle muulle toisinajattelijalle. Välillä hänen näytelmänsä taas sallittiin, välillä häneltä jopa tilattiin uusia näytelmäkäsikirjoituksia. Jokin tai joku järjestelmässä oli hänen puolellaan, mutta niin omistushaluisella ja kierolla tavalla, ettei hän koskaan päässyt näkemään haaveidensa Roomaa tai Pariisia. Mihail olisi halunnut nähdä Rooman sypressit, ruusut ja istua parvekkeella käsikirjoitus edessään. Erityisen julmilta tuntuvat rivit, joissa joku irvileuka toteaa masentuneelle Bulgakoville, että herjatut käsikirjoitukset sentään julkaistaisiin hänen kuolemansa jälkeen.

Bulgakovin matkat, ne joille hän pääsee, suuntautuvat Moskovasta Pietariin ja lapsuuden Kiovaan. Joitain kesiä hän viettää Moskovan lähiseuduilla joen varrella, vaikka kertookin maalaiselämän kauhistuttavan häntä. Päätymistään hankaluuksien täyttämään elämään hän kuvaa seuraavasti: ”Kadun katkerasti sitä, että luovuin lääketieteestä tuomiten itseni epävarmaan olemassaoloon. Jumala tulee kuitenkin näkemään, että tein sen vain rakkaudesta kirjoittamiseen.”*

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.

*Roger Cockrellin englanninnoksesta suomeksi kääntämäni sitaatti. Bulgakov (2013): Diaries and Selected Letters. Alma Classics, Richmond.

 Oma toteutunut unelmani kera skumpan ja Puškinin. Kuva: Michaela Kei.

Oma toteutunut unelmani kera skumpan ja Puškinin. Kuva: Michaela Kei.

Reija Wrenin (häikäilemättömät) uravinkit: Hanki Plan B ja loista kiperissä työtehtävissä

Kun toimin kasvuyrityksen toimitusjohtajana, pidin mielessäni Plan B:tä, eli toista vaihtoehtoa omalle uralleni. Olisin ottanut sen käyttöön, jos olisin onnistunut sössimään työssäni. Romaanini sankarittaren Reija Wrenin Plan B on perustaa oma toiminimi, alkaa kirjanpitäjäksi ja työskennellä laskettelunopettajana Alpeilla. Tätä asiaa hän kipuillen sivuaa, kun alkaa pahasti näyttää siltä, että hänen uransa on ottamassa ainakin väliaikaisen mahalaskun.

Mikä juttu Plan B sitten oikein on? Kämänen hätäratkaisu kiperään tilanteeseen? Minä sanon, että Plan B:n eli toiseksi parhaan tai yhtä hyvän vaihtoehdon olemassaolo on avain haasteellisissa ja/tai paineistetuissa työtehtävissä toimimiseen. Plan B voi tarkoittaa esimerkiksi hetkellistä tai pidempiaikaista urapolun vaihtoa. Tärkeää sen olemassaolo on kahdesta syystä: kun mielessäsi on jokin mahdollinen ratkaisu potentiaaliseen kriisitilanteeseen, toimit rennommin. Ja tietty rentous on haastavissa tehtävissä vain eduksi, vaikkei siltä kuulostaisikaan.

Minulle Plan B on tarkoittanut sitä, etten esimerkiksi toimitusjohtajan tehtävissä pelännyt sitä, että saisin joku päivä potkut. Juuri alkanut kirjailijan uranikin voi plörähtää. Tai uudelle yritykselleni voi käydä köpsösti. Mutta kun näen ympärilläni lukuisia muita mahdollisuuksia, se auttaa minua pelkäämään epäonnistumisia vähemmän. Olen esimerkiksi kiinnostunut koodaamisesta ja pidän kovasti IT-osaajien rekrytoinnista. Sen lisäksi olen aloittanut koko työurani liikuntavammaisten henkilökohtaisena avustajana, mikä sekin oli mielekäs homma.

Erittäin menestyneet ihmiset sanovat, ettei toisia polkuja saa olla. Että useat auki pidettävät ovet harhauttavat, etkä silloin mieti tarpeeksi tavoitettasi. Tämä on höpöpuhetta. Normaali ihminen pelkää muutoksia ja epävarmuutta, joita hurjalta tuntuvien unelmien tavoittelu tai haasteelliset työtehtävät usein tarkoittavat. Plan B:n ei tarvitse olla aktiivisesti mielessäsi. Kuitenkin muutenkin epävarmassa ja harvoin kontrolloitavissa olevassa elämässä parasta on, kun et ole minkään tai kenenkään ”armoilla”. Tällainen vapaus on koko ihmisen ajattelulle ja olemiselle luksusta, ja tuottaa myös kinkkisissä työtehtävissä parempia päätöksiä.

Tässä postaussarjassa tuhansia nuoria korkeakoulutettuja rekrytoinut Anniina Tarasova antaa häpeilemättömiä uravinkkejä Venäläisten tilikirjojen Reija Wrenin hengessä.

 

 Kiperiä tilanteita töissä? Minullapa ne ajatukset surrailevat muissakin mahdollisuuksissa ja kohta fiilis on sopivan rento. Kuva: Michaela Kei.

Kiperiä tilanteita töissä? Minullapa ne ajatukset surrailevat muissakin mahdollisuuksissa ja kohta fiilis on sopivan rento. Kuva: Michaela Kei.

Pietarin metrossa

Oleellinen osa Pietarissa liikkumista on metrolla kulkeminen. Ensimmäisillä pitemmillä Pietarin lomamatkoilla 2006–2007 olin niin varovainen tai uuno, etten metroon uskaltautunut. Tämä tietysti tarkoitti naurettavia 10 km päivämatkoja Pietarin keskustassa ristiin rastiin kävellen. Hyvältä hyötyliikunnalta olisi säästynyt opettelemalla heti metron meininki, mutta kyllä vielä nykyisinkin metro saa pääni pyörryksiin ruuhka-aikana. Uusia linjoja ja asemia on pullahdellut vuosien varrella jatkuvasti.
 

TIISTAI 2. SYYSKUUTA 2008

Metrolla matkustaminen on luultavasti mukavin tapa kulkea ympäri Pietaria. Varsinkin keskustan asemat ovat mahtavia, ja Hakaniemen metro tuntuu aika pieneltä kun rullaportaissa saa seistä joskus viisikin minuuttia. Tultaessa kaupungilta päin punaisella linjalla 1, metro sukeltaa todella syviin vesiin alittaessaan Nevan. Ongelmana on, että suomalainen pulliainen ei osaa arvioida, kuinka paljon aikaa kuluu matkustamiseen. Pelkästään asemalta pois pääsemiseen voi kulua ruuhka-aikaan yli kymmenen minuuttia.

Metroissa on istumapaikkoja kummallakin laidalla. Miehet antavat usein tilaa naisille (varsinkin jos nämä ovat hentoisia ja hyvännäköisiä). Mummot ovat erityisen arvokkaita ja pitävät oikeastaan koko yhteiskuntaa pystyssä, mikäli pohditaan, ketkä valvovat museoita ja vessoja. Mummot siis saavat myös aina tilaa saapuessaan metroon. Minua alkaa nukuttaa, kun kylmästä ulkoilmasta pääsee kuhjaamaan kahden mummon keskelle. Onneksi metrossa on nerokas systeemi: aina ennen pysäkkiä ja kuulutusta valo välähtää kerran. Tämä välähdys on ainakin tepsinyt minuun hyvin, jos olen sattunut torkahtamaan vierustoverin olkapäätä vasten (ne, jotka tuntevat minut paremmin, tietävät että nukahdan aina ja kaikkialla).

Matkustaminen metrolla ei ole Suomeen verrattuna mitenkään kallista lystiä. Yksittäinen matka maksaa 17 ruplaa eli noin 50 senttiä.* Ostaessasi monikertalippuja tai kuukausikortin pääset vielä reilusti tätäkin halvemmalla. Tosin jos sinulla on paljon tavaraa mukanasi, sinulle mitä luultavimmin huudetaan ja sinut pakotetaan maksamaan jotain ekstraa. Paikalliset vievät vaivihkaa vaikka koiransakin pienissä kasseissa metroon. Ja lukevat. Joka kuudennella matkustajalla on mukanaan kirja tai lehti; se ehkä kertoo jotain siitä, kuinka paljon pietarilaiset viettävät ajastaan metrossa.

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti. #venäjä

*vuonna 2018 yhden matkan hinta on 45 ruplaa, matkalipun hinta on 10 vuodessa ruplissa mitattuna siis lähes kolminkertaistunut.

 Pietarin Suomen-aseman edessä metroon touvaamassa helmikuussa 2018.

Pietarin Suomen-aseman edessä metroon touvaamassa helmikuussa 2018.

Reija Wrenin (häikäilemättömät) uravinkit: Älä mene juhlatoimikuntiin!

Teoksen Venäläiset tilikirjani päähenkilö Reija Wren on urakiipijä, joka saattaa käyttää joskus aavistuksen kyseenalaisiakin keinoja päästäkseen tavoitteisiinsa ja saadakseen tuloksia. Mitä vähemmän häikäilemätöntä, mutta sopivan jämäkkää erityisesti nuoret naiset voisivat Reijalta omaksua?

Minulla on yksi helppo vinkki, sillä se ei oikeastaan vaadi minkäänlaista toimintaa. Vinkki kuuluu: Älä mene juhlatoimikuntiin!

Miksi ei?

Ellei juhlien järjestäminen ole yksi suurimmista intohimoistasi, älä mene. Tai jos siitä huolimatta menet, tee jotain ekstravaganzaa: hanki Cheek pitämään maljapuhe tai pidä huoli siitä, että jokainen tapahtumaan osallistunut tuntee, että yritys ja kollegat todella rakastavat häntä. Voin vakuuttaa, ettei tehtävä ole helppo. Alkoholin aiheuttamaa pikkujoulukähmintää ei vielä lasketa onnistumiseksi. Jos kuitenkin onnistut, pääset eeppisen tapahtumajärkkärin maineeseen, mikä ei ole ollenkaan huono juttu.

Vaikka yhteisen hyvän mielen ja fiiliksen eteen tehty työ on yrityksissä äärimmäisen tärkeää, monen vanhakantaisen bisnesihmisen silmissä kaikki ihmisten viihtyvyyden eteen tehty on ”tuottamatonta himppavimppaa”. Eli: juhlatoimikunnissa istuminen tarkoittaa yritykselle pelkkiä kuluja, eikä juhlien positiivisia vaikutuksia työtuloksiin voida helposti esittää euromerkkisinä. Myös siitä syystä juhlatoimikuntiin kuuluminen ei edistä uraasi, vaan saattaa jopa vahingoittaa sitä. Onko se oikein? Ei varmasti. Mutta koska on kiva antaa konkreettisia ja yksinkertaistavia ohjeita, sanon vain: älä mene juhlatoimikuntiin. Juhlia voit siitä huolimatta.

Juttusarjassa seurataan, mitä vähemmän häikäilemätöntä, mutta sopivan tiukkaa erityisesti haasteellisia työtehtäviä tavoittelevat nuoret naiset voisivat Reijalta työelämässä omaksua.

 

 Reija Wren juhlii mutta neuvoo jättämään juhlatoimikunnat väliin.

Reija Wren juhlii mutta neuvoo jättämään juhlatoimikunnat väliin.

Venäläinen teeseremonia

Romaanissa Reija on kiihkeissä teehuonetunnelmissa. Teehuoneet ovat tehneet vaikutukseen minuunkin työskennellessäni Pietarissa vuonna 2010. Omissa kokemuksissani tosin kuohuttavinta on ollut lukea teehuoneen omalaatuisista onnenkekseistä Omar Khaijamin mietelauseita. Tuolloin kuvittelin Omarin keksineen pelkästään vakavia värssyjä, mutta löytyipä suomennettuna tällainenkin:

“Kun kuolen kerran, minut peskää viinisammiossa,
ja juomalaulu hauska soikoon kuolinkammiossa!
Ja mua jälkimaailma jos kysyy, etsii milloin,
niin luuni lepää viinituvan tuhka-rauniossa.”
(Omar Khaijam: Teltantekijän lauselmia, suom. Toivo Lyy, ntamo 2010.)

TORSTAI 25. MARRASKUUTA 2010

Todellinen talvi lumimyräköineen on saapunut Pietariin. Nyt onkin oiva hetki paeta kaupungin lämpimiin teehuoneisiin, joissa teen hörppimisestä on tehty japanilaiseen teeseremoniaan verrattava elämys. Teehuoneet näyttävät minusta kumman paljon teehen keskittyviltä kahviloilta.

Aidon teefriikin vakuuttaa vasta menu, josta löytyy 100 erilaista teelaatua tarkkoine kuvauksineen. Enpä ole ennen tiennyt, miten vaativaa teen oikeaoppinen keittäminen voi olla, mutta teehuoneissa tarjoilijat ovat asiantuntijoita. Teen kanssa nautittavat pikkuherkut täytyy myös valita huolella: tiesittekö että parhaiten maitomaiseen japanilaiseen vihreään teeheen sopivat sokeroidut inkiväärinpalaset ja persialainen marmeladi?

Jotta tunnelma sekavoituisi edelleen, näissä utuisen eteerisissä kuppiloissa on usein tarjolla myös huumaavan tuoksuisia hedelmätupakoita vesipiipulla pulputettaviksi. Tavallisten pöytien lisäksi teelehdistävä ennustava voi linnoittautua verhoin eristettyihin nurkkauksiin, jossa istutaan muhkeiden tyynyjen päällä ja luetaan tuhatluvun alussa eläneen persialaisen runoilijan Omar Khaijamin haikeita mietteitä.

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti. #venäjä

 

 Teehuoneiden väki kauhistuisi jos näkisi, että laitan teeheni maitoa. Sitruunasiivulle he voisivat näyttää peukkua. Jos se vain sopii kyseiseen teehen. Kuva: Michaela Kei

Teehuoneiden väki kauhistuisi jos näkisi, että laitan teeheni maitoa. Sitruunasiivulle he voisivat näyttää peukkua. Jos se vain sopii kyseiseen teehen. Kuva: Michaela Kei