Ilmassa on unihiekkaa...

Töölön työhuoneessani on monta hyvää puolta, joista yksi on sohvaksi naamioitu sänky. Uskon pikku siestan parantavan työpäivän kuin työpäivän, ja ihmettelen, ettei nukkupaikkoja ole tarjolla organisaatioissa kautta Suomen. Jotain on kuitenkin tapahtunut vireystasossani luennoilla ja tapahtumissa - pysyn hereillä nykyisin melkein aina, oli aihe mikä tahansa! Ainoastaan junamatka Pietariin saa minut ilmeisesti niin ylikierroksille, että kroppa säätää minut säästöliekille, ja nukahdan viimeistään Tikkurilan kohdalla. Nuokkuvia pietarilaisia olen ihmetellyt jo kahdeksan vuotta sitten, paljastaa päiväkirja.

Tarkkaavainen museovahti Laterna Magican näyttelyssä Krunassa toukokuussa 2018.

MAANANTAI 26. HEINÄKUUTA 2010

Siis voi että näitä söpöjä nukkuvia venäläisiä! Ymmärrän kyllä, että unta riittää, sillä olen edelleen auttamattoman onneton pysyttelemään hereillä silloin kuin täytyisi. Nuokkuvat paikalliset olivat suosiossani jo vaihto-aikanani, eivätkä vuodet ole muuttaneet asiaa. Sentään kokouksissa en ole vielä nähnyt yhtään kuorsaajaa, kuten Aasiassa tällä hetkellä työskentelevät tuttuni ovat joutuneet toteamaan. Ilmeisesti on kuitenkin paljon ammatteja, joissa nukuttaa. Tällä hetkellä listallani ovat ainakin museomummot, naulakkovahdit, aulavahdit, metrovahdit (että se vahtiminen on vain jotenkin niin..kroooh), liikennevälineissä matkustajat, ”otan aurinkoa missä vaan ja nukun” -henkiset tyypit, kioskien myyjät, sekä bussi- ja autokuskit. Aivan varmasti matkustaminen ja auringon ottaminen ovat täällä ammatteja, ainakin sen perusteella että ne nukuttavat!

Olen ollut huomaavinani, että paikalliset nukkuvat jotenkin viehkeämmin, ilman liioiteltuja pään notkahduksia alas ja ylös – pienestä kuolavanasta nyt puhumattakaan.

Kirjastovahtia alkaa kohta nukuttaa SKS:n kirjastossa.

Epäselvää minulle on vielä, kuinka lapsiperheissä suhtaudutaan nukkumiseen, ja erityisesti nukkumaanmenoaikoihin. Suomessa asiaa taidetaan pitää aika pyhänä, lapsen katsotaan tarvitsevan tiukat rajat ja riittävästi unta. Tai sitten näistä on yritetty pitää kiinni omassa perheessäni (”Anniina, kello on jo yö, nyt nukkumaan!”). Niin tai näin, jopa parivuotiaita lapsia näkyy hillumassa vanhempiensa kanssa iltakävelyllä puolen yön aikoihin, kun kerran on kesä ja valoisaa. Eikä näin kuumalla tietenkään oikein voi nukkua. Kumma kyllä, seuraavana päivänä silmäluomet voivat hieman lurpsahdella.

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.

Tämä dežurnaja eli aulavahti on asemoitunut porraskäytävään työnsä kannalta taktisesti, jos vaikka alkaisikin väsyttää.

Kirjailijan tuskainen päivärytmi

Parasta ja pahinta kirjoittamisessa on vapaus. Se huumaa ja hukuttaa alleen. Olen aina kuvitellut olevani lähestulkoon täydellinen oman itseni aikatauluttaja ja vahtikoira. Tällaiset harhakuvat horjuvat viimeistään nyt. Olenkin loistavan itsenäinen vain jonkun toisen minulle luomien raamien puitteissa - silloin kun on joku näennäinen taho, joka odottaa minun tekevän työni. Kustantamon deadlinet auttavat, siis silloin kun niitä on. Mutta kun niitä ei ole… on päivärutiinin muodostaminen välillä käsittämättömän vaikeaa. Aloitan yleensä somen tsekkaamisella, mikä on tietenkin megamunaus ja lössäyttää kaiken aikataulutetun heti alkuunsa. Mutta kun sitä löysääkin pitäisi olla että luovuus kukkii! Sitten lähdenkin haahuilemaan pitkälle lounaalle. Lounaan jälkeen yritän ottaa itseäni niskasta kiinni ja nykäistä kaiken pois tehtävälistaltani. Jäljelle jää yleensä kasa tehtäviä ja kohtalainen ketutus.

Nykyinen elämäntilanne ei juurikaan mahdollista yökirjoittelua tai punkkupulloon tukeutumista. Toista se oli vuonna 2014, kun sain pyllyillä pitkin Pietaria ja vain kirjoittaa! Silloinkin tosin näyttää olleen samat ongelmat... 

Dedan eli isoisäni minulle pienenä lahjoittama kirjoituskone.

SUNNUNTAI 29. KESÄKUUTA 2014

Alusta saakka minulle on ollut selvää, että kirjailija tarvitsee päivärytmin. Kun käsikirjoitus oli vielä luomisvaiheessa, saatoin kirjoittaa yön pikkutunnit flow-tilan saattelemana. Sitten käsikirjoitus ei taas kiinnostanut viikkoon, ja jatkoin kirjoittamista vasta kun seuraavan kerran siltä tuntui. Kesälomilla kirjoitin vimmatusti, koska tiesin, ettei samanlaista rupeamaa hetkeen tulisi. Nyt minulle on suotu mahdollisuus kirjoittaa käsikirjoituksesta seuraava, parempi versio, mutta touhu on jo astetta totisempaa. Tässä vaiheessa kyse ei ole enää ihanasta uuden rakentamisesta, vaan raa'asta työstä: mitä pitää poistaa, mitä kirjoittaa kokonaan uudelleen (lue: oikeastaan kaikki), mistä lukijan on saatava tietää lisää?

Vaarana on, että kirjoitan vuorokauden ympäri punaviinin voimalla ja mökkihöperöidyn. Olenkin tavoitellut tylsän kurinalaista rutiinia. Herään aamulla kahdeksan jälkeen, syön aamiaista ja lueskelen tai treenaan. Aloitan kirjoittamaan yhdeksän aikaan, ja tästä eteenpäin pidän pieniä taukoja muutaman tunnin välein. Iltapäivällä luen meilit ja jatkan kirjoittamista puoli kuuteen. Tämän jälkeen show on vapaa kaupungilla humputteluun, kävelylenkkeihin tai ah, lukemiseen ja netissä roikkumiseen. Kaikki netissä pyöriminen on tietenkin vain taustatyötä romaanilleni...

Dostojevski kirjoitti hulluja liuskamääriä pakon, eli velkojien edessä. Tosin hänellä taisi olla sihteereitä, jotka kirjoittivat ja hän vain "saneli". Kun itsekin päästelisi suustaan sellaista, joka soveltuisi heti kansien väliin...

Vielä päivärutiinini ei ihan toimi. Viikon puolivälissä kirjoittaminen ei sujunut, ja olo oli paska. Toissapäivänä kaikki oli helppoa ja innostavaa. Suurimman ahaa-elämyksen sain, kun ymmärsin, että puolenkin tunnin lukutauot helpottavat omaa kirjoitustyötä. Voin myös lähteä kaupungille harrastamaan sosiologien arvostamaa flanööriä ja nautiskella kahvilan ohi kävelevistä ihmisistä. Olo on käsittämättömän onnellinen: olen Pietarissa ja saan kirjoittaa! Älytöntä! Lisää huutomerkkejä!!!

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.

Eksotiikkaa arkkienkelin kaupungissa

Vuonna 2010 pääsin matkustamaan työharjoitteluni puitteissa mahdollisesti Nižni Novgorodiakin jännittävämpään paikkaan (junamatkailusta olen kertonut aiemmin täällä). Tältä reissulta Venäläisiin tilikirjoihin siirtyi lopulla hotellin aamiaisella nauttu gretška majoneesin ja paistettujen viiriäisten kera.

Kirjailija Tarasova reissussa taas. Taustalla Lada eli Žhiguli.

MAANANTAI 6. SYYSKUUTA 2010

Kun pisin työmatka on aiemmin suuntautunut Tampereelle, tuntui kolmen päivän työmatka Arkangeliin – 741 kilometriä Pietarista koilliseen – eksoottiselta. Kaupungissa on asukkaita 350 000, joten aivan pikkukylä se ei ole. Kaupunkilaiset ovat ylpeitä hyvistä yliopistoistaan, oransseista puista kertovasta satusetä Pisahovistaan, pohjois-statuksestaan ja kutsumanimestään mursuina.

Aids- ja huumeseminaarissa avustamisen ja edustamisen lisäksi ehdin pyöriskellä kaupungilla ja ihmetellä meininkiä. Ydinkeskustassa sijaitsee kävelykatu, jonka varrella tönöttävät pääasiassa kaksikerroksiset puutalot, muutamat muuten aivan muumitalon näköisiä. Ketään kävelykadulla ei tunnu häiritsevän aluetta ympäröivät kerrostalot ja kaupungistumisen merkit. Nurmikot ja heinikot rehottavat, ja mummot roikkuvat talojen ovissa ja ikkunoissa tarkkailemassa ohikulkijoita. Kävelykadulla on myös hiv-klinikka, jonka sijainti on aika rohkea ajatellen kaikkea sitä ennakkoluuloisuuden määrää, mikä Venäjällä vielä vallitsee.  

Paikalliselta taksikuskilta kuulin tarinan, jonka mukaan eräiden puutalojen fasadit olisi muutamia vuosia sitten maalattu yhdessä yössä, juuri ennen kuin Tarja Halonen ajoi niiden ohi valtiovierailullaan. Taksikuski lupautui myös näyttämään Arkangelia ”sisältäpäin”. ”Näky ei ole kaunis, sen voin luvata”, tiesi kuski kertoa, ”moni turisti on kauhistunut perinpohjaisesti”. Valitettavasti olin tuolloin jo matkalla ulospäin.

Arkangelissa, tuttavallisemmin Arkissa, oli ennen neuvostoaikaa yli kaksikymmentä kirkkoa. Nykyään kirkkoja on kaupungissa nelisen kappaletta. Muuten Neuvostoliitosta muistuttavat lukuisat patsaat: Virastotalon edestä voi löytää obeliskin, jonka edessä patsastelevat turkisasuinen mies ja saksanhirvi(?); patsaan jalusta on täynnä punertavia sirppejä ja vasaroita. Melkein vastapäätä tätä patsasta seisoo valtava Lenin, joka on varmaankin nuorimpia lajissaan, sillä tämä Lenin pystytettiin vasta 1989.

Dvyna-joen suistossa sijaitseva kaupunki on upeimmillaan ilta-auringossa, ja tämä maisema sekä kirpsakka syysilman aavistus toimivat ainakin minuun.

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.

Pietarin katoilla tapahtuu

Ilmeisesti mahdollisuus kävellä Pietarin kattojen yllä on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, sillä olen puhunut siitä vanhassa blogissani taajaan, ja yksi Venäläisten tilikirjojen kohtauksista sijoittuu katolle, kun Reija tapaa miehen menneisyydestään.

TIISTAI 17.6.2014

Kun on hetken tallustellut Nevskin kuhinassa ja metroasemien iltapäiväruuhkassa, maisemien tuijottaminen yli kattojen on laadussaan parasta meditaatiota. Ei sillä, että katot olisivat nekään rauhallisia, sillä kyllä niidenkin tasalla tapahtuu kaikenlaista. Talojen iästä ja kunnosta riippuen katot ovat täynnä antenneja, vesitankkeja, graffiteja, puluja tai ullakolta happihyppelylle livahtaneita kissoja.

Venäläiset rakastavat remontteja, ja tälläkin erää muutama jamppa korjailee Suomi-talon kattopeltejä suoraan ikkunani edessä. Maisemien haaveellinen tuijottelu on vaikeaa, kun pystyy metrin etäisyydeltä seuraamaan kahden lippispäisen ukon puuhasteluita maalipurkin ja tärpätin kanssa. Varsinkin kun osat aina tasaisin väliajoin vaihtuvat, ja ukot polttavat tupakkaa tai syövät eväitä ja tarkastelevat ikkunan toisella puolella kirjoituspöydän ääressä kirjailevaa ärsyyntynyttä naista. Luultavasti minua alkaa jo kohta naurattaa, sillä voimakas maali kutkuttelee hengityskäytävissä varsin mukavasti.

Voisi ajatella, ettei katoilla kuulu käyskennellä ihmisiä, jollei kyseessä siis ole kattoremontti tai varta vasten luksusjuopottelijoita varten rakennettu kattoterassi. Väärin! Pietarissa järjestetään kattojen yli kulkevia kierroksia, jolloin kaupunkiin pääsee tutustumaan uudesta perspektiivistä. Näitä kierroksia ei mainosteta joka kadunkulmassa, joten niille päästäkseen on nähtävä hiukan enemmän vaivaa - toisin kuin päästäkseen vaikkapa kanaaliajelulle, joista megafoni tiedottaa metrin päässä korvastasi ”Pietarin kanaalit, upeat Pietarin kanaalit, koe Pietarin kanaalit NYT!” Jänistän kattokierrosta edelleen, ja tyydyn vaklailemaan muita katolla seikkailevia tai asuvia. Tasaisilta katoilta kun voi yllätyksekseen löytää myös itsekyhättyjä asuinrakennelmia.

Upeita kuvia Pietarista ja sen kattojenkin yltä voi käydä katsomassa valokuvaaja Aleksandr Petrosyanin sivuilta.

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.

Kattokierrokselle lähdössä? Kuva: Elisa Kaivanto

Omat toteutuneet unelmat, Bulgakovin toteutumattomat unelmat

Pääsin elämään todellista unelmaani kesällä 2014, kun Svenska Kulturfonden myönsi minulle stipendin Pietarin Suomi-taloon. Vietin Pietarissa kesän lukien ja kirjoittaen Venäläisten tilikirjojen n:nnettä versiota. Erakoiduin keskellä keskustan vilinää, ja se oli ihanaa. Visioin mielessäni hetkeä, jolloin pitelisin kädessäni romaanin kustannussopimusta (sitä hetkeä sainkin odottaa vielä kolme vuotta) ja näin unia kirjan kannesta. Se oli tummanlila ja siinä oli kultaisia kupoleita, ei siis ihan sellainen kuin mitä siitä Sanna-Reeta Meilahden upealla suunnittelulla tuli. Joka tapauksessa omien haaveiden toteutuminen tuntui jo lähes käsin kosketeltavalta, ja ehkä siksi Mihail Bulgakovin toteutumattomista unelmista lukeminen teki häijyä.

TORSTAI 24. HEINÄKUUTA 2014

Olen kulkenut viimeiset viikot Mihail Bulgakovin matkassa lukemalla hänen kirjeitään ja päiväkirjamerkintöjään. Bulgakov on näiden perusteella mielenkiintoinen henkilö – teoksista puhumattakaan. Mihail oli koulutuksensa hyljännyt lääkäri, mutta ehti työskennellä ammatissaan muutaman vuoden ajan eräässä syrjäisessä provinssissa. Tästä ajasta meitä ilahduttaa loistava Nuoren lääkärin muistelmia.

Mihail yritti päivisin kerätä elantonsa lehtimiehenä, ja pääsi kirjoittamisen pariin vasta öisin. Mihail kukkui yöt ja heräsi usein vasta puolenpäivän aikaan. Hän oli taipuvainen ahdistukseen ja paniikkikohtauksiin, pelkäsi kuollakseen yksin jäämistä, mutta suhtautui silti kumman kepeästi parisuhteisiinsa. Vaimot vaihtuvat päiväkirjamerkinnöissä ja kirjeissä sivulauseissa. Kirjeiden perusteella rahahuolet olivat kroonisia, varsinkin kun teatterikappaleista maksettuja ennakkoja perittiin takaisin mielivaltaisesti tai jo luvattuja palkkioita ei koskaan näkynyt. Murhetta aiheutti myös tieto siitä, ettei Mihail tulisi koskaan enää tapaamaan ulkomaille lähtenyttä veljeään. Kirjeet kulkivat silti ahkerasti heidän välillään, ja Nikolai-veli toimi Mihailin edusmiehenä ja huolehti näytelmien ulkomaisista käännösoikeuksista.

Bulgakovia vainottiin ja hänen päiväkirjojaan ja käsikirjoituksiaan takavarikoitiin; sensuurin läpi kulkeneita teoksia teilattiin ala-arvoisin kritiikein, eikä hänelle myönnetty lupaa matkustaa ulkomaille. Mihail jatkoi yhteiskunnallisten satiirien kirjoittamista siitä huolimatta, ja kirjoitti elämänsä viimeiset kymmenen vuotta teostaan Master i Margarita, suomeksi Saatana saapuu Moskovaan. Omituista kyllä, häntä ei koskaan vangittu tai lähetetty vankileirille Siperiaan, kuten kävi niin monelle muulle toisinajattelijalle. Välillä hänen näytelmänsä taas sallittiin, välillä häneltä jopa tilattiin uusia näytelmäkäsikirjoituksia. Jokin tai joku järjestelmässä oli hänen puolellaan, mutta niin omistushaluisella ja kierolla tavalla, ettei hän koskaan päässyt näkemään haaveidensa Roomaa tai Pariisia. Mihail olisi halunnut nähdä Rooman sypressit, ruusut ja istua parvekkeella käsikirjoitus edessään. Erityisen julmilta tuntuvat rivit, joissa joku irvileuka toteaa masentuneelle Bulgakoville, että herjatut käsikirjoitukset sentään julkaistaisiin hänen kuolemansa jälkeen.

Bulgakovin matkat, ne joille hän pääsee, suuntautuvat Moskovasta Pietariin ja lapsuuden Kiovaan. Joitain kesiä hän viettää Moskovan lähiseuduilla joen varrella, vaikka kertookin maalaiselämän kauhistuttavan häntä. Päätymistään hankaluuksien täyttämään elämään hän kuvaa seuraavasti: ”Kadun katkerasti sitä, että luovuin lääketieteestä tuomiten itseni epävarmaan olemassaoloon. Jumala tulee kuitenkin näkemään, että tein sen vain rakkaudesta kirjoittamiseen.”*

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.

*Roger Cockrellin englanninnoksesta suomeksi kääntämäni sitaatti. Bulgakov (2013): Diaries and Selected Letters. Alma Classics, Richmond.

Oma toteutunut unelmani kera skumpan ja Puškinin. Kuva: Michaela Kei.

Pietarin metrossa

Oleellinen osa Pietarissa liikkumista on metrolla kulkeminen. Ensimmäisillä pitemmillä Pietarin lomamatkoilla 2006–2007 olin niin varovainen tai uuno, etten metroon uskaltautunut. Tämä tietysti tarkoitti naurettavia 10 km päivämatkoja Pietarin keskustassa ristiin rastiin kävellen. Hyvältä hyötyliikunnalta olisi säästynyt opettelemalla heti metron meininki, mutta kyllä vielä nykyisinkin metro saa pääni pyörryksiin ruuhka-aikana. Uusia linjoja ja asemia on pullahdellut vuosien varrella jatkuvasti.
 

TIISTAI 2. SYYSKUUTA 2008

Metrolla matkustaminen on luultavasti mukavin tapa kulkea ympäri Pietaria. Varsinkin keskustan asemat ovat mahtavia, ja Hakaniemen metro tuntuu aika pieneltä kun rullaportaissa saa seistä joskus viisikin minuuttia. Tultaessa kaupungilta päin punaisella linjalla 1, metro sukeltaa todella syviin vesiin alittaessaan Nevan. Ongelmana on, että suomalainen pulliainen ei osaa arvioida, kuinka paljon aikaa kuluu matkustamiseen. Pelkästään asemalta pois pääsemiseen voi kulua ruuhka-aikaan yli kymmenen minuuttia.

Metroissa on istumapaikkoja kummallakin laidalla. Miehet antavat usein tilaa naisille (varsinkin jos nämä ovat hentoisia ja hyvännäköisiä). Mummot ovat erityisen arvokkaita ja pitävät oikeastaan koko yhteiskuntaa pystyssä, mikäli pohditaan, ketkä valvovat museoita ja vessoja. Mummot siis saavat myös aina tilaa saapuessaan metroon. Minua alkaa nukuttaa, kun kylmästä ulkoilmasta pääsee kuhjaamaan kahden mummon keskelle. Onneksi metrossa on nerokas systeemi: aina ennen pysäkkiä ja kuulutusta valo välähtää kerran. Tämä välähdys on ainakin tepsinyt minuun hyvin, jos olen sattunut torkahtamaan vierustoverin olkapäätä vasten (ne, jotka tuntevat minut paremmin, tietävät että nukahdan aina ja kaikkialla).

Matkustaminen metrolla ei ole Suomeen verrattuna mitenkään kallista lystiä. Yksittäinen matka maksaa 17 ruplaa eli noin 50 senttiä.* Ostaessasi monikertalippuja tai kuukausikortin pääset vielä reilusti tätäkin halvemmalla. Tosin jos sinulla on paljon tavaraa mukanasi, sinulle mitä luultavimmin huudetaan ja sinut pakotetaan maksamaan jotain ekstraa. Paikalliset vievät vaivihkaa vaikka koiransakin pienissä kasseissa metroon. Ja lukevat. Joka kuudennella matkustajalla on mukanaan kirja tai lehti; se ehkä kertoo jotain siitä, kuinka paljon pietarilaiset viettävät ajastaan metrossa.

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti. #venäjä

*vuonna 2018 yhden matkan hinta on 45 ruplaa, matkalipun hinta on 10 vuodessa ruplissa mitattuna siis lähes kolminkertaistunut.

Pietarin Suomen-aseman edessä metroon touvaamassa helmikuussa 2018.

Venäläinen teeseremonia

Romaanissa Reija on kiihkeissä teehuonetunnelmissa. Teehuoneet ovat tehneet vaikutukseen minuunkin työskennellessäni Pietarissa vuonna 2010. Omissa kokemuksissani tosin kuohuttavinta on ollut lukea teehuoneen omalaatuisista onnenkekseistä Omar Khaijamin mietelauseita. Tuolloin kuvittelin Omarin keksineen pelkästään vakavia värssyjä, mutta löytyipä suomennettuna tällainenkin:

“Kun kuolen kerran, minut peskää viinisammiossa,
ja juomalaulu hauska soikoon kuolinkammiossa!
Ja mua jälkimaailma jos kysyy, etsii milloin,
niin luuni lepää viinituvan tuhka-rauniossa.”
(Omar Khaijam: Teltantekijän lauselmia, suom. Toivo Lyy, ntamo 2010.)

TORSTAI 25. MARRASKUUTA 2010

Todellinen talvi lumimyräköineen on saapunut Pietariin. Nyt onkin oiva hetki paeta kaupungin lämpimiin teehuoneisiin, joissa teen hörppimisestä on tehty japanilaiseen teeseremoniaan verrattava elämys. Teehuoneet näyttävät minusta kumman paljon teehen keskittyviltä kahviloilta.

Aidon teefriikin vakuuttaa vasta menu, josta löytyy 100 erilaista teelaatua tarkkoine kuvauksineen. Enpä ole ennen tiennyt, miten vaativaa teen oikeaoppinen keittäminen voi olla, mutta teehuoneissa tarjoilijat ovat asiantuntijoita. Teen kanssa nautittavat pikkuherkut täytyy myös valita huolella: tiesittekö että parhaiten maitomaiseen japanilaiseen vihreään teeheen sopivat sokeroidut inkiväärinpalaset ja persialainen marmeladi?

Jotta tunnelma sekavoituisi edelleen, näissä utuisen eteerisissä kuppiloissa on usein tarjolla myös huumaavan tuoksuisia hedelmätupakoita vesipiipulla pulputettaviksi. Tavallisten pöytien lisäksi teelehdistävä ennustava voi linnoittautua verhoin eristettyihin nurkkauksiin, jossa istutaan muhkeiden tyynyjen päällä ja luetaan tuhatluvun alussa eläneen persialaisen runoilijan Omar Khaijamin haikeita mietteitä.

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti. #venäjä

Teehuoneiden väki kauhistuisi jos näkisi, että laitan teeheni maitoa. Sitruunasiivulle he voisivat näyttää peukkua. Jos se vain sopii kyseiseen teehen. Kuva: Michaela Kei

Matkailu avartaa – tällaista on junailu Venäjällä

En ihmettele, että Rosa Liksomin Hytti numero 6 sijoittuu suurimmaksi osaksi neuvostoliittolaiseen junaan ja myyttiseen Trans-Siperia -reittiin. Yksi ensimmäisistä Reijan päänmenoksi kirjoittamistani kohtauksista oli työmatka Moskovaan yöjunassa. Vuonna 2008 olin vaihto-oppilaana Pietarissa, ja kirjoitin blogiini seuraavan tekstin:

MAANANTAI 24. MARRASKUUTA 2008

Olen matkustanut, nähnyt ja kokenut vasta promillen verran Venäjää. Moskovaan on matkustettu yöjunalla jo pariin otteeseen ja koettu platskart-matkustuksen kerma ja piimä. Astetta jännittävämpi oli kuitenkin 15 tunnin junamatka Nižni-Novgorodiin, lämpimästi platskartissa tietenkin.

Platskartit ovat junavaunuja, joissa on makuupaikat. Vaunu on täynnä osastoja, joita ei kuitenkaan eroteta ovilla tai muilla yksityisyyden ylistyksillä, vaan samassa loosissa nukkuu kuusi ihmistä kerrossänkytyyppisesti. Sängyt ovat kapoisia ja aivan liian lyhyitä. Alakerran sängyt ovat yleistä hengaus-aluetta; niissä syödään ja jaetaan eväät, juodaan ja pelataan korttia, sekä tietenkin isketään jutunjuurta milloin vanhan mummelin, neljävuotiaan lapsen, kuntosalin johtajan tai juopuneen sotilaan kanssa.

Junassa vaununhoitaja jakaa vuodevaatteet ja tuo teetä samovaarista muutamaa rupikkaa vastaan. Kaiuttimista kaikaa venäläinen tekno tai iskelmä, vaununhoitajan mausta riippuen. Yleensä yksi asia on varmaa: musiikki on kovalla. Se taukoaa vasta kun valot kollektiivisesti sammuvat kello kahdentoista aikoihin, mutta alkaa kaikkien iloksi taas kello puoli kuusi aamulla, jolloin pitääkin alkaa valmistautua junan saapumiseen määränpäähän. Ihmiset jonottavat pienten pyyhkeiden kanssa ”loisteliaaseen buduaariin” (eli vessaan) aamupesulle, joku käy salaa tupakalla vaunujen väliosassa. Vaununhoitajan huoneen eteen alkaa muodostua lakanavuori, kun matkustajat käyvät heittämässä siihen petivaatteensa.

Nižni-Novgorod tarjoaa vastineen viidentoista tunnin junamatkalle. Kaupungin uusi osa on tehdasaluetta ja ränsistynyttä tönöä täynnä. Vuohet juoksentelevat kerrostalojen välissä. Näky naurattaa. Kaupungin vanha osa on täynnä suloisesti rähjääntyneitä puutaloja, joita Turun mallia mukaillen puretaan ennemmin kuin korjataan. Kremlin nurkalta, lentäjäsankarin patsaalta on ehkä maailman häikäisevin näkymä Volgan ja Okan yhtymäkohtaan. Päivällä joki näyttäytyy valtavana ja aaltopäisenä, ja vastarannan metsikköalue tuntuu jatkuvan silmänkantamattomiin. Näky hurmaa kuitenkin erityisesti yöllä, kun miljoonat valot välkkyvät mustanpuhuvan joen ympärillä.   

Yöllä Nižni-Novgorodissa, Volgan rannalla, tutustuimme Lingvistisen yliopiston venäjän professoriin, joka kutsui meidät seuraavana päivänä tutustumaan yliopistoon. Meitä paapottiin ja kierrätettiin päivä yliopistolla vain sen takia, että olimme eksoottisia opiskelijoita Suomesta. Lopulta tutustuimme paikallisiin opiskelijoihin, jotka opastivat meidät paikkoihin, joihin emme itse olisi eksyneet. Kuulimme myös professorilta, että kyseiseen yliopistoon on otettu yhteyttä ja kysytty mahdollisuudesta järjestää puitteet mielenkiintoiselle suomalaiselle reality-ohjelmalle, jossa suomalaisia nuoria tuotaisiin ”selviytymään Venäjälle”.

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.